"Scampi e spinaci", Vapiano (Mikonkatu 15 Helsinki) - 17.5.2012

Myöhäinen herätys pyhäpäivänä herätti kysymyksen päivän aktiviteeteista, joita ei tuossa vaiheessa vielä ollut harkittuna. Ilma oli hieman oikkuileva, mutta kuitenkin lämmin, joten sisällä ei jaksaisi olla liian pitkään. Päätimme mennä katsomaan elokuvaa Kinopalatsiin, johon pidemmittä puheita varasimme liput netin kautta. Nälkä alkoi kuitenkin kalvaa ennen pitkää, ja mietimme josko sitä eksyisi lippujen noudon yhteydessä haukkaamaan jotain vatsantäytettä. Miltei Kinopalatsin vieressä sijaitsee Vapiano, johon oli ollut tarkoitus mennä useaan otteeseen, mutta syystä tai toisesta oli lykkääntynyt - tähän päivään saakka.

Ravinteli sijaitsee erittäin otollisella paikalla, aivan Rautatientorin vieressä loistobaarien sekä leffateatterin ympäröimänä. Ulko-ovi on selkeästi nähtävissä metallinhohtoisissa väreissään, jonka yläpuolella luki Vapiano isoine punaisine kirjaimineen jotka suorastaan huusivat ohikulkijoiden nimiä. "Pasta | Pizza | Bar" luki nimen alapuolella, joka ei paljoa jätä arvailun varaan mitä tarjolla olisi. Tästä paikasta olin kuullut noin vuosi sitten, keneltä muultakaan kuin omalta siskoltani, joka tuntuu olevan perillä Helsingin jokaisesta syöttökarsinasta. Voisin vastalahjaksi alkaa suositella hänelle kaikkia paikallisia juottoloita, mutta en usko hänen arvostavan sitä siinä missä itse sen teen.

Hinta tilaamastani Scampi e spinaci -pasta-ateriasta oli 12,40€, joka edustaa tämän lafkan hintakattoa pastoissa sekä pizzoissa. En sanoisi siis sitä hirveäksi hinnaksi, mutta jos tätä harkitsisi vaikkapa lounasravintolaksi, niin siinä tapauksessa suosittelisin niitä huokeampia vaihtoehtoja jotka kustantavat sen 7,90€. Mitään suuria eroja makuelämyksien suhteen ei nimittäin ole havaittavissa näissä aterioissa, ja aterioiden kokokin on miltei vakio. Päätimme kauniin seuralaiseni kanssa tilata myös alkupalaksi (eli taas hienosti sanottuna, antipasti) hieman paahdettua bruschetta-leipää, joka lisäsi hintaa ateriakokonaisuudelle kokonaiset 4€, tämän ollessa talon huokein alkupalavaihtoehto.

Aterian kuvaus menun mukaan: SCAMPI E SPINACI - jättikatkarapuja, sipulia, pinaattia, kermakastiketta, linguine-pasta (asiakkaan oma valinta); BRUSCHETTA - paahdettua leipää, tomaattia, valkosipulia, oliiviöljyä.

Aterian kuvaus minun mukaan: Potallinen isoja katkiksia, pinaatinlehtiä, kermaa, pastaa; palanen paahtoleipää, tomaattia, öljyä, rucolaa.

Ravintelin yleinen tunnelma muistutti hieman Apple-kauppaa kulmikkaine muotoineen, vaaleine väreineen, sekä erilaisine maksusysteemeineen. Sisään kävellessä, tervetulotoivotuksen jälkeen käpälääsi paiskataan tallennuskortti sekä menu, mistä voit valita haluamasi mätön. Tämä valinta tulee sitten kertoa kokille, joka työstää ateriasi aivan silmiesi alla, ja ojentaa lautasen suoraan kätöseen. Kaikki ostokset tallennetaan kortille, jonka palautat kassalle lähtiessäsi, ja suoritat maksun kortilta luetun summan mukaan. Samanlainen tsydeemi on myös Bravuria-nimisessä ravintolassa, jonka yleisilmapiiri menuineen ei juurikaan tästä paikasta poikennut. Mutta siitä sitten toisella kerralla, ehkä. Nämä paikat vetävät puoleensa hieman nuorempaa asiakaskuntaa jotka eivät oudoksu uusia asioita, tai syötäväksi tarkoitettuja yrttejä ruokapöydän kukkamullassa.

Palvelu oli suurimmaksi osaksi kuitenkin omatoimista. Vastaanotto sujui helposti, ja vaikkapa tämä uusi toimintatapa oli meille jo tuttua, ei sen selostaminen ollut tarjoilijatarelle ongelma. Jopa pyhäpäivänä lähempänä kahta, ravintolassa riitti kuhinaa, mutta ei ruuhkaksi asti. Silti siinä sai tuntea lieviä ahdistuksen tunteita, kun odotat vuoroasi asteen liian kapealla kulkuväylällä tarjotin kädessä päästäksesi kokin puheille tekemään tilaustasi. Pitkä tiskipöytä oli jaoteltu eri ruokalajeille: pasta, pizza, ja antipasti/dolci (jälkiruoka). Pastan sai valita itse laajasta valikoimasta, ja olisi siellä ollut mahdollisuus myös täysjyväpastaan, mutta mitäpä semmoisella kuralla kun saa sitä ehtaakin tavaraa. Tilausta tehdessämme huomasimme välittömästi ulkomaalaisen vivahteen puhetyylissä, ja hetken odoteltuamme kuulimme keskustelun kokin ja tarjoilijan välillä, jonka he kävivät eestiksi. Ellen ihan väärässä ole, niin tämä ruokaketju on Saksasta lähtöisin, ja on levittäytynyt jo 26:een maahan usean toimipisteen voimin, ja uutta pukkaa minkä kerkiää. En kyllä ymmärrä, miksi tätäkään toimipistettä ei ole täytetty suomalaisella työvoimalla, sillä en usko että etelänaapurissamme sijaitsevissa toimipisteissä liiemmin suomalaisia pyörii. Olisiko palkkataso sitten se syy? Olisihan se sinänsä kivaa saada ehdat makaroninpolkijat saapasmaasta kokkaamaan näitä, mutta he varmaankin sylkisivät kasvoillemme katkeraa happoa jo kuullessamme haluavamme parmesanijuustoa pastamme päälle. Kuulemma suuri etikettivirhe niillä main.

Aika tilaamisesta ensipuraisuun on 10-15min, riippuen siitä kuinka hankalaksi haluaa tiskillä heittäytyä. Aterian valmistuksen aikana kokki kyseli välillä lupaa lisätä mausteita - kuten valkosipulia - jonka jälkeen sai itse kipitellä tarjottimineen omaan pöytään nauttimaan annoksesta. Tuossa on hieman jotain sellaista mistä pidän, kun saat nähdä ja vaikuttaa oman ateriasi valmistumiseen. Toisaalta, kuka tietää mitä niihin maustepurkkeihin on jemmattu? Vaikka siinä pullossa lukee öljy, seassa voi olla vaikka mitä rotankusta. Miltähän se sitten maistuu? Onko sen vaikutuksia ihmisille testattu? Entäpä jos siitä olisikin vain hyötyä, vaikkapa libidoon, tai kaljuuntumiseen? Krhm, itsehän en tarvitse apua kumpaankaan - tucca hulmuaa ja heppi seisoo!

Annoksen koko oli riittävä pasta-annokseksi. Suositus olisi kuulemma 100g pastaa per turpa, sillä ei siinä pastassa mitään hyvää ole muutakuin se maku ja tekstuuri. Läskejä katkarapuja oli ehkä kuudesta seitsemään, joka ei kyllä ole paljoa, mutta mikäli niitä ei ole nostettu verkoilla mistään kolera-altaasta, niin kyllä niillä hintaakin tuppaa olemaan. Mistään terveysruuastahan ei siis tosiaankaan ole kysymys, vaikka liha oli äyriäislihaa, ja mukana oli tomaattia, sipulia sekä pinaattia. Pasta yhdistettynä sakean rasvaiseen kermaan tuntui selkäytimessä asti kun haarukka eksyi suuhun ensimmäistä kertaa. Sokaistuin hetkeksi. Viimeinkin rasva pakeni aivolohkoistani, ja perusti pysyvän majansa perseeni liepeille. Ehdin jo miettiä, mitenkä pitkän lenkin sitä kehtaisi juosta että ne saisi karistettua pois sieltä, mutta ahtaessani uutta satsia kitusiini, nekin ajatukset hälvenivät kermaisten pilviverhojen tieltä. Onneksi sitä ei ollut enempää.

Ruokailuhetkeen sopiva musiikki ei tosiaankaan olisi mitään Pavarottia, vaan nimenomaan sellaista uus-fuusio-jazzia (mitä helvettiä se onkaan) tai jotain paskaa mitä kaikki hipsterit fanittavat. Tässä paikassa ei ole mitään sellaista perinteistä italialaista asiaa, minkä perusteella siellä jotain asiaankuuluvaa musiikkiakaan soisi. Mutta en muista kuollaksenikaan, mitä siellä sitten olisi soinut. Sillä ei todellakaan ollut mitään merkitystä, etenkään kun kouluruokalamainen puheensorina peitti kaiken muun paitsi omien leukojen loksuttelun.

Vapaa tilitys kokemuksesta: Erittäin neuroottisille ihmisille, jotka uskovat koko maailman olevan heitä vastaan, tämän tyylinen paikka voisi olla taivas, sillä missään vaiheessa ei tule sitä epäilystä että joku talon työväestä olisi räkinyt annokseesi, vaikka olisit ollut kuinka suuri kusipää tahansa... ellei sitten ole uskominen teoriaani rotankusiöljystä. Itse olen hieman kahden vaiheilla; pidän siitä kun saan vaikuttaa omaan ateriaani miten haluan, mutta toisaalta en pidä siitä käytävällä jonottamisesta ja siitä aiheutuvasta ruuhkasta. En myöskään voinut olla ajattelematta kaikkia niitä tuberkuloosin omaavia vankikarkureita jotka olivat rykineet tuhkansa keuhkoistaan pöydässä kasvaviin yrtteihin. Mielikuva esti minua repimästä sitä basilikanlehteä bruschettani päälle, vaikka kuinka teki mieli. Yrttejä olisi ollut lisää tarjolla muutaman kävelyaskeleen päässä, mutta kuka täysijärkinen lähtee kesken ruokailun noutamaan lehtiä ruokaansa? Sanoisin näitä ravintoloita olevan Helsingissä kaksi, tämä, sekä em. Bravuria. Menut, yleinen ilmapiiri, sekä maksutapa ovat miltei identtiset, eikä hinnoissakaan kovin suurta eroa muistaakseni ole. Mikäli ruoanhimo yllättää keskustassa, etkä halua mennä sinne mäkkiin vetämään niitä lisäainekypsiä purilaisen irvikuvia, niin suosittelen tällaista ratkaisua - kunhan varaat aikaa sen puoli tuntia. Ihan kiva paikka syödä nälkä pois.

Lopullinen arvosana perusteineen: Kun pääset katsomaan oman ateriasi valmistumista, siinä tapahtuu kaksi asiaa: 1) saat ihailla kokkia työssään, ja todistaa ammattitaitoa verekseltään, ja 2) saat nähdä ettei tuollaisen aterian valmistaminen todellisuudessa vaadi juuri mitään normaalilta pulliaiseltakaan. Ateriat eivät kuitenkaan ole missään nimessä ylihinnoilteltuja, sillä pasta tehdään paikan päällä, ja raaka-aineet ovat tuoreita (mikäli siis mainospuheisiin on uskominen). Mikään hienostoravintola ei kuitenkaan ole kyseessä, vaan Vapiano muistuttaa ehkä enemmänkin semmoista varhaisaikuisten treffipaikkaa, missä jutustelun lomassa voi käydä noutamassa vaikka parit tapakset ja syödä pizzan porukassa. Jos pitää pastasta, niin tämä on hyvä paikka käydä katsomassa mallia, kuinka toimiva pieni ateria saadaan aikaiseksi minimaalisella työllä. Tähän mennessä, näiden paikkojen ateriat ovat olleet joka kerta vähintäänkin kelvollisia, ilman ähkyä, ja ilman järkyttävän kokoista laskua. Olen vain miettinyt, että tämä ravintola nousi samaan paikkaan missä aikoinaan oli ravintola Texas. Samaan paikkaan, missä monet ravintolat ovat koittaneet pysyä, mutta eivät vain ole toimineet toivotulla tavalla. Kauankohan tämä säilyy, ennen kuin tulee se uusi villitys joka hurmaa asiakaskunnan?

76/100

"Joka kulkee hitaasti, menee turvallisesti ja menee pitkälle." -Google Translate

 

Copyright © 2012 Vaenskae

"Farang maistelumenu", Farang (Ainonkatu 3 Helsinki) - 16.5.2012

En ole tottunut aterioimaan tällaisissa ravintoloissa, ja oli jotenkin kohtalon ivaa, että nyt kun sain tehtyä tämän lapselliseen avautumiseen perustuvan blögin, ensimmäiseksi kohteeksi osuisi tämän kaliiberin keittola. Sain systeriltäni joululahjaksi lahjakortin Farangiin kahdelle hengelle, ja annokseksi oli valittu Farangin maistelumenu. Tätä lafkaa oli mulle suositeltu jo aiemminkin, mutta en ollut koskaan saanut inspiraatiota mennä tarkastamaan tarjoilua. Nyt oli kuitenkin sen aika.

Ravintolan sijainti on miltei Helsingin ydinkeskustassa, mutta onnistuin kävelemään siitä ohi miltei kahdesti. Osaksi sen takia että olin katsonut karttaa persesilmällä, ja toiseksi siksi, että vaikka tämä mesta on saanut vuonna 2011 suosituksen Michelintähti-ravintolaksi, ei se näkynyt mitenkään ulospäin. Sisään päästyäni, tunsin kuin olisin kävellyt johonkin hämärään kerhotilaan, joskin vasemmalla pilkottava baaritiski ja vastaanottanut tarjoilijatyttö poikkesivat tuosta mielikuvasta hieman. Minulla oli nälkä, ja deittini oli myöhässä. Mietin jo viskilasillista, kunnes parin minuutin päästä asiat oikenivat kohdilleen, ja pääsimme saatettuna pöytäämme latelemaan ohjeita orjille. Takit jäivät eteiseen roikkumaan.

Aterian hinta olisi ollut normaalisti sen 59€ per herkkuturpa, mutta saimme viehkeän seuralaiseni kanssa tuntea hienoista ylellisyyttä tietäen ettemme joutuisi siitä pulittamaan sentin senttiä. Olisinko sitten maksanut tuota hintaa kaikesta mitä pöytään roudattiin? En kyllä osaa sanoa, ehkä en. Liki kuuskymppiä on melkoisesti pelkästä ruoasta, johon joku megakokki on osannut ripotella mausteita hieman eri tavalla kuin normaali pihvienkääntelijä. Onneksi kuitenkin tuolla hinnalla sai muutakin kuin friteerattua linnunpesää, sanan todellisessa merkityksessä. Ruokalajeja oli jopa seitsemän erilaista, jokainen toisistaan poikkeavia.

Aterian kuvaus menun mukaan: CHA PLU LEHTEÄ JA SAVUSTETTUA TAIMENTA, paahdettua pähkinää, taimenen mätiä; HAMACHI SASHIMI VIETNAMILAISITTAIN, aasialaisia yrttejä, mustariisietikka dressing; PEHMEÄKUORISTA TASKURAPUA, vihreää mangoa, minttua, karamellisoitua pähkinää, vihreä ‘nahm jim’; RAPEAA POSSUA, PALMUSOKERIKARAMELLIA, haudutettua, rapeaksi paistettua possua, karamellia, riisiviinietikkaa; THAI-ROTI LEIPÄÄ, REDANG CURRYA MORNING GLORY, RAPEAA ”SUOLA&PIPPURI” TOFUA, vesikrassia, rapeakuoriseksi paistettua silken tofua; VASIKANPOSKEA ‘SEREMBAN’, pitkään haudutettua vasikanposkea, aromaattinen chililiemi, minttu-itusalaattia, nuudeleita; THAI JASMIINIRIISIÄ; ‘HOLA HOLA 4‘ thai-tyyliin marinoituja hedelmiä, sokerihernettä, limeä, vanilja-kookoskermalientä, persikka-litsisorbettia.

Aterian kuvaus minun mukaan: Isoon koivunlehteen kasattua kalaa, rehuja ja mätiä; Viileää kalaa, korianteria, ja kiva kastike; Elävältä kärvennetty rapu jalkoineen, raikasta vihannesta, taas korianteria; Sokerikuorrutettua sikaa, lisää sokeria liemenä, tasapainottavaa chili-etikkaa; Paahdettua leipää curry-kookoskerma-cashewpähkinä -päällystein, limainen tofu-kuutio, grillikastikeessa uivia vihanneksia, ja edelleen sitä perkeleen korianteria; Suussasulavaa vasikanturpaa, räjähtävää minttua, rehuja; Riisiä, kylmänä ja kuumana; Erittäin raikas hedelmä-sorbetti, herneitä, kumisia vihanneksia.

Ravintelin yleinen tunnelma oli hieman erilainen kuin mitä olin odottanut. Luulin että minut käännytettäisiin ovelta pois kun kaulasta ei löytynytkään sitä Armanin kravattia joka täydentäisi saman merkkistä pukua. En myöskään saanut selkoa, minkä perustoille tämä ruokala oli rakennettu. Mieleeni tuli vanha koulun teatteri missä vanhemmat katselisivat lastensa joulunäytelmää naurua pidätellen. Hetken aikaa tuota visiota piti kuitenkin rakentaa, sillä pöytien välissä kulkevat verhoilut, baaritiski, sekä himmeä valaistus nimettömine taustamusiikkeineen loivat kaikesta huolimatta normaalin ravintolan ilmapiirin. Katossa oli kitit jääny peittämättä remppa-Reiskalta, mutta likinäköiselle se olisi voinut olla yhtä hyvin vaikka Sikstuksen kappelin kattomaalaus - Well played. Valaistus oli himmeä, mutta en vain keksinyt mitä sillä olisi haluttu piilottaa kuluttajalta. Melutaso oli sillä tasolla, ettei tarjoilijan kuvaillessa annosta voinut muuta kuin nyökkäillä, sanoa "kiitos", ja tarkastaa menusta tarjoilijan vuorosanat hänen lähdettyään. Normaalista keskustelustakaan ei välillä meinannut tulla mitään kun naapuripöydissä eloisat mässyttelijät kertoivat tärkeistä elämistään fasaanimaisilla kaakatuksillaan. Ensi kerralla siis megafoni mukaan, ja muistilista parhaista ryyppyreissuista.

Palvelu oli aivan hyvää, joskin välillä tuntui että tarjoilija viihtyi siinä pöydän vierellä turhankin hyvin. Pääsimme pöytään kummempia huutelematta, juomia suositeltiin turhia tuputtamatta, ja tilaus oli iisiä tehdä - tällä kertaa sitä ei tosin tarvinnut miettiä. Olen ollut monta kertaa ravintoloissa, joissa tulee se tunne kuin sinut olisi unohdettu johonkin pölyiseen nurkkaan, eikä tilauksesta olisi jäljellä kuin hämärä muistikuva, omassa päässäsi. Täällä henkilökunnan pukukoodi oli musta ja tyylitelty. He olivat opiskelleet vuorosanansa tarkkaan tuodessaan aterioita pöytään, joskin pieni takertelu ei aivan sopinut ruokahalun herättelijäksi. Tämä suotakoot anteeksi, sillä minun ruokahaluani ei tarvitse kahdesti herätellä. Jossain viimeisten lautasellisten aikana orjien vuorot selkeästi vaihtuivat, jolloin meidät kadotettiin hetkeksi. Onneksi ei kuitenkaan ollut kiire minnekkään.

Aika tilaamisesta ensipuraisuun kesti varmaankin alle viisi minuuttia. Olimme tilanneet ennen itse ateriaa drinkit itsellemme, joita emme saaneet edes eteemme kun jo ensimmäinen ruokalaji roudatiin pöytään. Tuossa olisin toivonut että meille olisi annettu edes hetki aikaa siemailla kalliita cocktailejamme (itse otin erittäin sitruunamaisen limettisen POM POM POMELOn), joidenka varjolla olisi innolla odottanut tulevaa makuryöppyä. Ei perkele annettu, vaan sitä piti sitten siemailla kesken aterian pitkin poikin, ja ei se ehkä ihan sopinut kaikkien annoksien kanssa yksiin. Jos meinaatte mennä ja tilata drinkin, tilatkaa, ja sanokaa miettivänne ateriaanne vielä pitkään vaikka valintanne olisi ollut selvää jo ensimmäisen minuutin aikana. Pointseja on kuitenkin pakko antaa toimitusajasta, joka oli suurimman osan illasta niin nopeaa toimintaa, ettemme olleet päässeet eroon edellisestäkään ruokalajista kun uutta shittiä vyörytettiin ahmittavaksi.

Annoksen koko oli nimestään huolimatta sopiva. Sanasta "maistelumenu" voisi saada helposti sellaisen kuvan, että yhden ruokalajin koko olisi suupalallinen, ja laskun jälkeen saisi suunnata lähimpään mäkkiin vetämään vitutusmätöt lohduttamaan vastalämminnyttä vatsalaukkua. Surullista näissä annoksissa oli se, että jos eteen osui jokin maittava asia, niin sitä ei riittänyt kuin korkeintaan sen maun rekisteröimiseen. Varmaankin tästä syystä sana "maistelu" oli mukana nimessä. Riisiä sai kuitenkin lisää, kun tarjoilija siitä kyseli ensimmäisen kupin kumistessa tyhjyyttä. Lopussa huomasi kuitenkin vyön kiristävän normaaliin tapaan, eikä tullut mieleenkään lähteä jatkamaan syöpöttelyä.

Ruokailuhetkeen sopiva musiikki olisi ollut ehkäpä jonkin sokean buddhalaismunkin vinkukikkailu koiranputkipilleillä. Taustalla kuului kuitenkin jotain pientä jumputusta, joka olisi aivan hyvin voinut kantautua naapuriseinän takaa teinibileistä, taikka kadulle parkkeeratusta amisautosta. Mitään tiettyä tyylilajia en tunnistanut mitenkään, joskaan siihen en liiemmin kiinnittänytkään huomiota. Jos olisin kiinnittänyt, se olisi ollut syystä että A) se olisi ollut jotain todella hyvää ja mielenkiintoista, tai B) uskomatonta mainstream-paskaa jota tulee joka tuutista. Tämä lafka pääsee kuin koira veräjästä tässä asiassa, sillä he tajusivat pitää volyymin juuri niin hiljaisella ettei siitä koitunut haittaa psyykeelle.

Vapaa tilitys kokemuksesta: Korianteri - kuka vittu on keksinyt tuonkin rehun aterioita pilaamaan? Ja miksi sitä on pakko laittaa joka helvetin annokseen? Ai se kuuluu niihin annoksiin? No voihan perskeles, tietää kyllä mitä keittiötä välttää jos ei korianterista välitä. Ruokalajeissa mitkä eivät lilluneet kastikkeessa, korianterin sai siirrettyä syrjään, mutta muuten niitä oli turha yrittää seuloa kaiken muun vihreän keskeltä poies. Ja sitä vihreää riitti! Pakko myöntää, että tämä porukka sai oudotkin kasvikset - koivunlehtiä myöten - maistumaan hyvältä, joskin jälkiruoassa ne olivat niin kumisia, että suu auki jauhavat asiakkaat tulevat vaarallisiksi koko pöytäseurueelle. Ensimmäinen kupillinen riisiä oli varmaankin seissyt keittiön pöydällä jo jonkin tovin, sillä ainoa lämpö mikä välittyi suun ja riisin välillä, meni toisin päin kuin voisi kuvitella. Toinen kulhollinen sentään höyrysi tuoreuttaan, ja maistui jo riisiltä. Possusta mainittakoon, että vaikka liha oli erittäin maukasta, niin se sokerimäärä mikä narskui hampaissa nasuja jauhaessa varmastikkin sytyttäisi lasten sokerihumalan uudelle tasolle. Tässä tapauksessa chilinen etikkaliemi tasapainotti tilannetta. Itse pahensin sitä kaatamalla lisää karamellia lautaselle. Oli myöskin ravintolan onni, että annokset olivat suhteellisen pieniä, sillä ensimmäisenä huomiona pöytään saavuttuani oli, että missään ei näkynyt veistä - ainoastaan lusikka ja haarukka. En ole varma muistanko oikein, mutta köksäntunnilla opetettiin nimenomaan että pöydässä on haarukka ja veitsi, haarukka vasemmalla puolella, veitsi oikealla. Lusikka ei ole veitsi, jumalauta. Astiat millä ateriat roudattiin pöytiin, eivät olleet valittu välttämättä käytännöllisyytensä takia, sillä keittokulhot vaappuivat kuin heinät tuulessa, ja autovahalla liukastettu pöytäkään ei auttanut asiaan. Ja jos tämä mesta nyt sitten haluaa olla niin laadukas mitä olettaisin heidän haluavan, heidän tulisi tarkistaa välineistön kunto aika-ajoin. Ruokaliinasta ei ole paljoa hyötyä jos siinä on reikiä. Niin, reiän osuus koko liinasta oli sen 2%, mutta pitää muistaa semmoinen tosiasia kuin "Murphyn laki".

Lopullinen arvosana perusteineen: Ruoka oli kuitenkin erittäin maittavaa, ja maistelumenu oli erinomainen tapa tutustua talon antimiin. Joskin siitä jäi sellainen yrittämisen maku suuhun, ikään kuin jotain kaiken sen maustehuuman ja hyvän palvelun vierestä puuttuisi edelleen, jota ei vain ole osattu ottaa huomioon. Hinnat olivat sen mukaiset, ettei siellä ihan joka viikko viitsisi aterioida. Ja koska jonotusaika voi olla useitakin viikkoja ennen kuin pääsee itse ruokaa tilailemaan, ei se välttämättä onnistuisikaan. Palvelu toimi moitteettomasti, ja nuorekas kuva näkyi jo ulko-ovelta asti. Ehkä tuossakin oli jotain outoa, että koko henkilökunta vaikutti siltä kuin he olisivat välitunnilla luennoiltaan. Tai sitten minä olen vain niin perkeleen vanha. Vaikka ateriointi tapahtuukin sisällä, niin ei se haittaisi panostaa hiukan siihen ulko-oven edustaankin, jotta paikasta saataisiin hieman erottuvampi maamerkki pääkaupungin vilinään. En pitäisi sitä mahdottomana, että eksyisin tuonne uudestaankin, mutta sillä kertaa varmistaisin että mukanani olisi muutamat elämää helpottavat tekijät: paksu lompakko, megafoni, loppuun asti hiottu tarina korianteriallergiasta, sekä oma veitsi.

88/100

Copyright © 2012 Vaenskae