Ravintolan sijainti on miltei Helsingin ydinkeskustassa, mutta onnistuin kävelemään siitä ohi miltei kahdesti. Osaksi sen takia että olin katsonut karttaa persesilmällä, ja toiseksi siksi, että vaikka tämä mesta on saanut vuonna 2011 suosituksen Michelintähti-ravintolaksi, ei se näkynyt mitenkään ulospäin. Sisään päästyäni, tunsin kuin olisin kävellyt johonkin hämärään kerhotilaan, joskin vasemmalla pilkottava baaritiski ja vastaanottanut tarjoilijatyttö poikkesivat tuosta mielikuvasta hieman. Minulla oli nälkä, ja deittini oli myöhässä. Mietin jo viskilasillista, kunnes parin minuutin päästä asiat oikenivat kohdilleen, ja pääsimme saatettuna pöytäämme latelemaan ohjeita orjille. Takit jäivät eteiseen roikkumaan.
Aterian hinta olisi ollut normaalisti sen 59€ per herkkuturpa, mutta saimme viehkeän seuralaiseni kanssa tuntea hienoista ylellisyyttä tietäen ettemme joutuisi siitä pulittamaan sentin senttiä. Olisinko sitten maksanut tuota hintaa kaikesta mitä pöytään roudattiin? En kyllä osaa sanoa, ehkä en. Liki kuuskymppiä on melkoisesti pelkästä ruoasta, johon joku megakokki on osannut ripotella mausteita hieman eri tavalla kuin normaali pihvienkääntelijä. Onneksi kuitenkin tuolla hinnalla sai muutakin kuin friteerattua linnunpesää, sanan todellisessa merkityksessä. Ruokalajeja oli jopa seitsemän erilaista, jokainen toisistaan poikkeavia.
Aterian kuvaus menun mukaan: CHA PLU LEHTEÄ JA SAVUSTETTUA TAIMENTA, paahdettua pähkinää, taimenen mätiä; HAMACHI SASHIMI VIETNAMILAISITTAIN, aasialaisia yrttejä, mustariisietikka dressing; PEHMEÄKUORISTA TASKURAPUA, vihreää mangoa, minttua, karamellisoitua pähkinää, vihreä ‘nahm jim’; RAPEAA POSSUA, PALMUSOKERIKARAMELLIA, haudutettua, rapeaksi paistettua possua, karamellia, riisiviinietikkaa; THAI-ROTI LEIPÄÄ, REDANG CURRYA MORNING GLORY, RAPEAA ”SUOLA&PIPPURI” TOFUA, vesikrassia, rapeakuoriseksi paistettua silken tofua; VASIKANPOSKEA ‘SEREMBAN’, pitkään haudutettua vasikanposkea, aromaattinen chililiemi, minttu-itusalaattia, nuudeleita; THAI JASMIINIRIISIÄ; ‘HOLA HOLA 4‘ thai-tyyliin marinoituja hedelmiä, sokerihernettä, limeä, vanilja-kookoskermalientä, persikka-litsisorbettia.
Aterian kuvaus minun mukaan: Isoon koivunlehteen kasattua kalaa, rehuja ja mätiä; Viileää kalaa, korianteria, ja kiva kastike; Elävältä kärvennetty rapu jalkoineen, raikasta vihannesta, taas korianteria; Sokerikuorrutettua sikaa, lisää sokeria liemenä, tasapainottavaa chili-etikkaa; Paahdettua leipää curry-kookoskerma-cashewpähkinä -päällystein, limainen tofu-kuutio, grillikastikeessa uivia vihanneksia, ja edelleen sitä perkeleen korianteria; Suussasulavaa vasikanturpaa, räjähtävää minttua, rehuja; Riisiä, kylmänä ja kuumana; Erittäin raikas hedelmä-sorbetti, herneitä, kumisia vihanneksia.
Ravintelin yleinen tunnelma oli hieman erilainen kuin mitä olin odottanut. Luulin että minut käännytettäisiin ovelta pois kun kaulasta ei löytynytkään sitä Armanin kravattia joka täydentäisi saman merkkistä pukua. En myöskään saanut selkoa, minkä perustoille tämä ruokala oli rakennettu. Mieleeni tuli vanha koulun teatteri missä vanhemmat katselisivat lastensa joulunäytelmää naurua pidätellen. Hetken aikaa tuota visiota piti kuitenkin rakentaa, sillä pöytien välissä kulkevat verhoilut, baaritiski, sekä himmeä valaistus nimettömine taustamusiikkeineen loivat kaikesta huolimatta normaalin ravintolan ilmapiirin. Katossa oli kitit jääny peittämättä remppa-Reiskalta, mutta likinäköiselle se olisi voinut olla yhtä hyvin vaikka Sikstuksen kappelin kattomaalaus - Well played. Valaistus oli himmeä, mutta en vain keksinyt mitä sillä olisi haluttu piilottaa kuluttajalta. Melutaso oli sillä tasolla, ettei tarjoilijan kuvaillessa annosta voinut muuta kuin nyökkäillä, sanoa "kiitos", ja tarkastaa menusta tarjoilijan vuorosanat hänen lähdettyään. Normaalista keskustelustakaan ei välillä meinannut tulla mitään kun naapuripöydissä eloisat mässyttelijät kertoivat tärkeistä elämistään fasaanimaisilla kaakatuksillaan. Ensi kerralla siis megafoni mukaan, ja muistilista parhaista ryyppyreissuista.
Palvelu oli aivan hyvää, joskin välillä tuntui että tarjoilija viihtyi siinä pöydän vierellä turhankin hyvin. Pääsimme pöytään kummempia huutelematta, juomia suositeltiin turhia tuputtamatta, ja tilaus oli iisiä tehdä - tällä kertaa sitä ei tosin tarvinnut miettiä. Olen ollut monta kertaa ravintoloissa, joissa tulee se tunne kuin sinut olisi unohdettu johonkin pölyiseen nurkkaan, eikä tilauksesta olisi jäljellä kuin hämärä muistikuva, omassa päässäsi. Täällä henkilökunnan pukukoodi oli musta ja tyylitelty. He olivat opiskelleet vuorosanansa tarkkaan tuodessaan aterioita pöytään, joskin pieni takertelu ei aivan sopinut ruokahalun herättelijäksi. Tämä suotakoot anteeksi, sillä minun ruokahaluani ei tarvitse kahdesti herätellä. Jossain viimeisten lautasellisten aikana orjien vuorot selkeästi vaihtuivat, jolloin meidät kadotettiin hetkeksi. Onneksi ei kuitenkaan ollut kiire minnekkään.
Aika tilaamisesta ensipuraisuun kesti varmaankin alle viisi minuuttia. Olimme tilanneet ennen itse ateriaa drinkit itsellemme, joita emme saaneet edes eteemme kun jo ensimmäinen ruokalaji roudatiin pöytään. Tuossa olisin toivonut että meille olisi annettu edes hetki aikaa siemailla kalliita cocktailejamme (itse otin erittäin sitruunamaisen limettisen POM POM POMELOn), joidenka varjolla olisi innolla odottanut tulevaa makuryöppyä. Ei perkele annettu, vaan sitä piti sitten siemailla kesken aterian pitkin poikin, ja ei se ehkä ihan sopinut kaikkien annoksien kanssa yksiin. Jos meinaatte mennä ja tilata drinkin, tilatkaa, ja sanokaa miettivänne ateriaanne vielä pitkään vaikka valintanne olisi ollut selvää jo ensimmäisen minuutin aikana. Pointseja on kuitenkin pakko antaa toimitusajasta, joka oli suurimman osan illasta niin nopeaa toimintaa, ettemme olleet päässeet eroon edellisestäkään ruokalajista kun uutta shittiä vyörytettiin ahmittavaksi.
Annoksen koko oli nimestään huolimatta sopiva. Sanasta "maistelumenu" voisi saada helposti sellaisen kuvan, että yhden ruokalajin koko olisi suupalallinen, ja laskun jälkeen saisi suunnata lähimpään mäkkiin vetämään vitutusmätöt lohduttamaan vastalämminnyttä vatsalaukkua. Surullista näissä annoksissa oli se, että jos eteen osui jokin maittava asia, niin sitä ei riittänyt kuin korkeintaan sen maun rekisteröimiseen. Varmaankin tästä syystä sana "maistelu" oli mukana nimessä. Riisiä sai kuitenkin lisää, kun tarjoilija siitä kyseli ensimmäisen kupin kumistessa tyhjyyttä. Lopussa huomasi kuitenkin vyön kiristävän normaaliin tapaan, eikä tullut mieleenkään lähteä jatkamaan syöpöttelyä.
Ruokailuhetkeen sopiva musiikki olisi ollut ehkäpä jonkin sokean buddhalaismunkin vinkukikkailu koiranputkipilleillä. Taustalla kuului kuitenkin jotain pientä jumputusta, joka olisi aivan hyvin voinut kantautua naapuriseinän takaa teinibileistä, taikka kadulle parkkeeratusta amisautosta. Mitään tiettyä tyylilajia en tunnistanut mitenkään, joskaan siihen en liiemmin kiinnittänytkään huomiota. Jos olisin kiinnittänyt, se olisi ollut syystä että A) se olisi ollut jotain todella hyvää ja mielenkiintoista, tai B) uskomatonta mainstream-paskaa jota tulee joka tuutista. Tämä lafka pääsee kuin koira veräjästä tässä asiassa, sillä he tajusivat pitää volyymin juuri niin hiljaisella ettei siitä koitunut haittaa psyykeelle.
Vapaa tilitys kokemuksesta: Korianteri - kuka vittu on keksinyt tuonkin rehun aterioita pilaamaan? Ja miksi sitä on pakko laittaa joka helvetin annokseen? Ai se kuuluu niihin annoksiin? No voihan perskeles, tietää kyllä mitä keittiötä välttää jos ei korianterista välitä. Ruokalajeissa mitkä eivät lilluneet kastikkeessa, korianterin sai siirrettyä syrjään, mutta muuten niitä oli turha yrittää seuloa kaiken muun vihreän keskeltä poies. Ja sitä vihreää riitti! Pakko myöntää, että tämä porukka sai oudotkin kasvikset - koivunlehtiä myöten - maistumaan hyvältä, joskin jälkiruoassa ne olivat niin kumisia, että suu auki jauhavat asiakkaat tulevat vaarallisiksi koko pöytäseurueelle. Ensimmäinen kupillinen riisiä oli varmaankin seissyt keittiön pöydällä jo jonkin tovin, sillä ainoa lämpö mikä välittyi suun ja riisin välillä, meni toisin päin kuin voisi kuvitella. Toinen kulhollinen sentään höyrysi tuoreuttaan, ja maistui jo riisiltä. Possusta mainittakoon, että vaikka liha oli erittäin maukasta, niin se sokerimäärä mikä narskui hampaissa nasuja jauhaessa varmastikkin sytyttäisi lasten sokerihumalan uudelle tasolle. Tässä tapauksessa chilinen etikkaliemi tasapainotti tilannetta. Itse pahensin sitä kaatamalla lisää karamellia lautaselle. Oli myöskin ravintolan onni, että annokset olivat suhteellisen pieniä, sillä ensimmäisenä huomiona pöytään saavuttuani oli, että missään ei näkynyt veistä - ainoastaan lusikka ja haarukka. En ole varma muistanko oikein, mutta köksäntunnilla opetettiin nimenomaan että pöydässä on haarukka ja veitsi, haarukka vasemmalla puolella, veitsi oikealla. Lusikka ei ole veitsi, jumalauta. Astiat millä ateriat roudattiin pöytiin, eivät olleet valittu välttämättä käytännöllisyytensä takia, sillä keittokulhot vaappuivat kuin heinät tuulessa, ja autovahalla liukastettu pöytäkään ei auttanut asiaan. Ja jos tämä mesta nyt sitten haluaa olla niin laadukas mitä olettaisin heidän haluavan, heidän tulisi tarkistaa välineistön kunto aika-ajoin. Ruokaliinasta ei ole paljoa hyötyä jos siinä on reikiä. Niin, reiän osuus koko liinasta oli sen 2%, mutta pitää muistaa semmoinen tosiasia kuin "Murphyn laki".
Lopullinen arvosana perusteineen: Ruoka oli kuitenkin erittäin maittavaa, ja maistelumenu oli erinomainen tapa tutustua talon antimiin. Joskin siitä jäi sellainen yrittämisen maku suuhun, ikään kuin jotain kaiken sen maustehuuman ja hyvän palvelun vierestä puuttuisi edelleen, jota ei vain ole osattu ottaa huomioon. Hinnat olivat sen mukaiset, ettei siellä ihan joka viikko viitsisi aterioida. Ja koska jonotusaika voi olla useitakin viikkoja ennen kuin pääsee itse ruokaa tilailemaan, ei se välttämättä onnistuisikaan. Palvelu toimi moitteettomasti, ja nuorekas kuva näkyi jo ulko-ovelta asti. Ehkä tuossakin oli jotain outoa, että koko henkilökunta vaikutti siltä kuin he olisivat välitunnilla luennoiltaan. Tai sitten minä olen vain niin perkeleen vanha. Vaikka ateriointi tapahtuukin sisällä, niin ei se haittaisi panostaa hiukan siihen ulko-oven edustaankin, jotta paikasta saataisiin hieman erottuvampi maamerkki pääkaupungin vilinään. En pitäisi sitä mahdottomana, että eksyisin tuonne uudestaankin, mutta sillä kertaa varmistaisin että mukanani olisi muutamat elämää helpottavat tekijät: paksu lompakko, megafoni, loppuun asti hiottu tarina korianteriallergiasta, sekä oma veitsi.
88/100
Copyright © 2012 Vaenskae
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Onko mielipidettä? Saa kirjoittaa!